Jos loukkaannut helposti niin älä lue, tää voi olla vähän rankka. Muistutan vaan et tää blogi kertoo mun kokemuksista täälä, ja mitä mun pään sisällä liikkuu tällä hetkellä, miten koen asiat nyt.
Ei jaksa, ei kiinnosta, ei pysty, ikävä - onko ikävä? Mikä on? Ei ymmärrä, kaikki hajoilee ympärillä.
Draama koulut on välillä outoja paikkoja. Ne yrittää vaan niin saada meistä hyviä näyttelijöitä ja yrittää imee meistä kaiken irti, repii meiän syvimmät aatteet ulos. Voiko taiteilijat ikinä olla onnellisia?
Musta tuntuu että kukaan ei ees ymmärrä, ketään ei kiinnosta, te ette usko tarpeeks että oon oikeesti täälä ja tulin tänne koska halusin. Mut otettiin sisään tänne kouluun, mä opiskelen ulkomailla näyttelijäks ja mä en saa kestään mitään reaktioo. Kukaan ei oo onnellinen mun puolesta, kukaan ei järkyttyny kun lähin tänne, miksen saa reaktioo. Ketään ei kiinnosta. Kukaan ei usko oikeesti.
Täälä alkaa näyttelijäopiskelijat hajoileen. Tiedän jo tyyppejä jotka on ihan masiksessa, suunnittelee tappavansa ittensä, joku on syvässä masennuksessa, ne jotka on joskus polttanu kessua on alottanu uudelleen, ihmiset sairastelee, yhtä viedään joka toinen päivä sairaalaan psyykkeen takii, yks ei saa nukuttua ja pimenee päässä niin selvii että on reikä sydämessä. Ihmissuhteet hajoilee.
Mä niin ymmärrän miks näyttelijät pysyy niin tiiviisti yhessä myös työelämässä, kukaan muu ei vaan tajua kuinka rankkaa tää on ja kuinka tää vaikuttaa myös päähän. Onneks mulla on Veera täälä, mietitään ihan samoja juttuja. Muille tutuille ei ees jaksa enää avautuu ku ei kukaan tajua.
On ehkä kotiin kaipuu, mutta en mä sielä jaksa ees alkaa jauhaan näistä asioista. En saa kuitenkaan ymmärrystä ja lohdutusta, tää pitää elää et tajuaa. Vieraassa maassa, vieraalla kielellä, pois kotoo, pois turvallisesta tutusta elämästä, lähtee hakeen itteensä muualta, huomaa et on oma juttu, tätä haluan, mut miten pää kestää..
Ilmapiiri niin vaikuttaa mun päähän, ja Veeran. Plus viä molempien henkilökohtaset ongelmat kaiken päälle.
Pelottaa miten koulussa käy, oon alkanu panikoimaan. Yhtä runoo opettelin kolme viikkoo ja osasin sen täydellisesti ilman vaikeuksii. Esitypäivänä pääsin vaikeroiden puoleen väliin kunnes sanoin että ei tästä tuu mitään, en voi tehä tätä. Sit pidättelen itkuu tunnin loppuun ja ootan vaan et pääsee Veeran huoneesee, saman tien purskahtaa vaan itkuun. itketään muutenki nykyään aika paljon.. Veera viä enemmän. Ja ei osaa auttaa enää kun itekin kaipaa jotai auttamaan. autetaan toisiamme puhumalla, mut.... en tiiä. Toivottavasti tää tumma kausi päättyy pian. En jaksa ku ketään ei kiinnosta. Oon aina ollu vahva, mä en ikinä oo tarvinu mitään lässyn lässyn lohdutusta, mutta kyllä nyt vaan toivois että ois kotona äidin kainalossa.
Jos joku ottaa tän loukkauksena, siitä vaan. Saanpahan jotain reaktioo aikaan. Mulla ei just nyt tunnu vaan mikään missään.
